Paradoksi

15:17

Sisään kasvanut tai kiinnittynyt suru on ollut merkittävä muusa monelle tekijälle. Luen parhaillaan Helena Sinervon kirjaa Eeva-Liisa Mannerista ja mietin: Kuinka vahvasti runoilija piti kiinni melankoliasta työnsä luonteen vuoksi? En hallitse aihetta niin hyvin, että voisin löytää kysymykseeni vastauksen. En tiedä, kaipaako se edes sitä. Yritän mieluummin hahmottaa, miksi jumiuduin miettimään tätä asiaa myös omalta kohdaltani.

Stellan kappaleiden aihepiiri on osittain valikoitunut sattumalta, mutta sattuman lisäksi kiinnostukseni määrittää sen mistä niissä lauletaan. Usein valitsen surun tekstiemme sävyksi tai koitan sitä tunnetta kuvata. Koska valitsen tuon sävyn lauluihimme, en etsiydy sen pariin pelkästään tahtomattani. Kirjoittaessani uppoan tarkoituksella tekeillä olevan laulun tunnelmaan ja laulun valmiiksi saattaminen on varsin hidas prosessi. Rypemiselle löytyy mielekäskin syy, sillä tulen onnelliseksi joka kerta, kun saan kappaleen valmiiksi. Eli haen usein surun tunnetta tullakseni onnelliseksi. Jäänkö lopulta voitolle paradoksini kanssa? Voisinko vaihtoehtoisesti vain kirjoittaa suoraan onnesta ja tehdä työtäni sitä hehkuen, siitä täytyy ottaa joskus selvää!

Runoilijan talossa olen vasta sivulla 36. Eeva-Liisa Manner on toistaiseksi etäinen hahmo, mutta pidän hänestä jo, ja jotain tuttua hänessä myös tuntuu olevan. Orkesterimme tämänkertainen urakka on myös vasta aivan alussa, ensimmäistäkään laulua ei ole vielä valmiina. Kuumotuksen tunne on kuitenkin olemassa, ja onkin aika palata varsinaisen työni ääreen tai sitten luen Sinervon kirjan ensin loppuun.

JS

Kirja: Paul Auster - Yksinäisyyden äärellä
Levy: Ismo Alanko - Kun Suomi putos puusta