It might Get Loud

Kun on kyse musiikin tekemisestä tai siitä nauttimisesta, voin jakaa innostukseni Jimmy Pagen, Jack Whiten ja the Edgen kanssa. Kun puhutaan syistä tarttua kitaraan ja tarpeesta koskettaa toisia, me olemme samalla viivalla. Joensuussa pidettiin viikonloppuna Rokumentti-rockelokuvafestivaalit, jossa kävin katsomassa valloittavan leffan edellä mainituista kitarasankareista.

Dokumentti täyttää tarkoituksensa, kun se tavoittaa jotain sellaista, mitä ei voi käsikirjoittaa. Tässä It Might Get Loud onnistuu muutamaan otteeseen. Yksi koskettavimmista hetkistä seuraa elokuvan keskivaiheilla, kun 64-vuotias Jimmy Page soittaa kotonaan ilmakitaraa Link Wrayn Rumblen tahtiin ja fiilistelee suosikkibiisinsä jokaista sointuvaihdosta. Kuva kertoo kaiken olennaisen siitä ilosta, jonka soittaminen saa vanhassa herrassa aikaan. Lähikuva Jack Whiten verisestä kitarasta on myös väkevä todiste taiteilijan kyvystä heittäytyä koko kehollaan musiikista lähtevän primitiivisen energian vietäväksi. The Edge muistuttaa ulkoiselta habitukseltaan kännykkäkauppiasta, mutta hänen paneutumisensa kuusikielisen ja sen oheislaitteiden mahdollisuuksiin on synnyttänyt laajalti jäljitellyn soittotyylin sekä tuhdin nipun unohtumattomia melodioita. On vaikea keksiä mitään nostattavampaa kuin täysi stadion ja Where the Streets Have No Namen intro.

Vaikka samastun vahvasti dokumentin tähtiin ja heidän tarinoihinsa, joudun myös hyväksymään sen, että minun paikkani on istua haikeana elokuvateatterissa, kun nämä rockjumalat soittavat vuosipalkkani verran kustantavilla kitaroillaan maailmanlaajuisesti palvottuja riffejä valkokankaalla. Pikkupojan rock-unelmaan kuuluivat stadionit. Nykyään olen kiitollinen joka kerta, kun huomaan hankkineeni elantoni pelkästään muusikon töitä tehden. Uskon kuitenkin, että The Edge, Page ja White myhäilisivät vastavuoroisesti, jos saisivat nähdä ensimmäisiä kompurointejani rock and rollin parissa.

Harjoittelin mm. kitaran polttamista isoveljeltä anastetulla Zippo-bensalla ennen kuin osasin edes virittää nylonkielisen Yamahani. Yritykseni kopioida lp-levyt c-kaseteille epäonnistuivat usein, koska tapanani ei ollut pelkästään kuunnella musiikkia, vaan myös jorata tai hyppiä parhaiden biisien mukana. Tästä johtuen neula pomppi levylautasella ja äänitys paukkui. Ensimmäisellä oikealla keikalla ensimmäinen välispiikkini oli: Hello Cleveland, fuck Finland, vaikka en ollut itse edes nähnyt Spinal Tapia! Sitä vimmaa, jolla yläasteella ensiksi opiskelin Therapy?:n Infernal Loven riffejä ja myöhemmin tein omiani, voi kutsua omistautumiseksi.

Monet tekijyyden syntymiseen liittyvät muistot ovat universaaleja ja siten matka Joensuusta Detroitiin, Hestoniin tai Lontooseen yllättävän lyhyt. Mutta jos ensi syksynä Stellalla on pistokeikka jossain hieman syrjäisemmässä kolkassa, on kyseessä todennäköisesti jokin Pohjanmaan pikkukylistä, eikä The Edgeä nähdä yleisössä samalla tavoin haikeana kuin minä olen Helsingin Olympiastadionilla 21.8.2010.

JS

CD: Kent - Röd
Sarjakuva: Marjane Satrapi - Luumukanaa
Kirja: Mauno Saari - Haavikko-niminen mies