Treenejä

Viime viikonloppuna pidimme ensimmäiset yhteiset treenit kesäkuun jälkeen. Tänä viikonloppuna ryhmämme kokoontuu jälleen ja tarkoituksena on äänittää rumpupohjat pariin demoon. Laulujen luonne paljastuu ainoastaan kuuntelemalla, mutta ehkä jotakin noista biiseistä kertoo se, että vaikka soitimme lauantaina aamusta iltaan, eivät korvat tinnittäneet laisinkaan. Onko tämä nyt sitä aikuistumista?

JS

It might Get Loud

Kun on kyse musiikin tekemisestä tai siitä nauttimisesta, voin jakaa innostukseni Jimmy Pagen, Jack Whiten ja the Edgen kanssa. Kun puhutaan syistä tarttua kitaraan ja tarpeesta koskettaa toisia, me olemme samalla viivalla. Joensuussa pidettiin viikonloppuna Rokumentti-rockelokuvafestivaalit, jossa kävin katsomassa valloittavan leffan edellä mainituista kitarasankareista.

Dokumentti täyttää tarkoituksensa, kun se tavoittaa jotain sellaista, mitä ei voi käsikirjoittaa. Tässä It Might Get Loud onnistuu muutamaan otteeseen. Yksi koskettavimmista hetkistä seuraa elokuvan keskivaiheilla, kun 64-vuotias Jimmy Page soittaa kotonaan ilmakitaraa Link Wrayn Rumblen tahtiin ja fiilistelee suosikkibiisinsä jokaista sointuvaihdosta. Kuva kertoo kaiken olennaisen siitä ilosta, jonka soittaminen saa vanhassa herrassa aikaan. Lähikuva Jack Whiten verisestä kitarasta on myös väkevä todiste taiteilijan kyvystä heittäytyä koko kehollaan musiikista lähtevän primitiivisen energian vietäväksi. The Edge muistuttaa ulkoiselta habitukseltaan kännykkäkauppiasta, mutta hänen paneutumisensa kuusikielisen ja sen oheislaitteiden mahdollisuuksiin on synnyttänyt laajalti jäljitellyn soittotyylin sekä tuhdin nipun unohtumattomia melodioita. On vaikea keksiä mitään nostattavampaa kuin täysi stadion ja Where the Streets Have No Namen intro.

Vaikka samastun vahvasti dokumentin tähtiin ja heidän tarinoihinsa, joudun myös hyväksymään sen, että minun paikkani on istua haikeana elokuvateatterissa, kun nämä rockjumalat soittavat vuosipalkkani verran kustantavilla kitaroillaan maailmanlaajuisesti palvottuja riffejä valkokankaalla. Pikkupojan rock-unelmaan kuuluivat stadionit. Nykyään olen kiitollinen joka kerta, kun huomaan hankkineeni elantoni pelkästään muusikon töitä tehden. Uskon kuitenkin, että The Edge, Page ja White myhäilisivät vastavuoroisesti, jos saisivat nähdä ensimmäisiä kompurointejani rock and rollin parissa.

Harjoittelin mm. kitaran polttamista isoveljeltä anastetulla Zippo-bensalla ennen kuin osasin edes virittää nylonkielisen Yamahani. Yritykseni kopioida lp-levyt c-kaseteille epäonnistuivat usein, koska tapanani ei ollut pelkästään kuunnella musiikkia, vaan myös jorata tai hyppiä parhaiden biisien mukana. Tästä johtuen neula pomppi levylautasella ja äänitys paukkui. Ensimmäisellä oikealla keikalla ensimmäinen välispiikkini oli: Hello Cleveland, fuck Finland, vaikka en ollut itse edes nähnyt Spinal Tapia! Sitä vimmaa, jolla yläasteella ensiksi opiskelin Therapy?:n Infernal Loven riffejä ja myöhemmin tein omiani, voi kutsua omistautumiseksi.

Monet tekijyyden syntymiseen liittyvät muistot ovat universaaleja ja siten matka Joensuusta Detroitiin, Hestoniin tai Lontooseen yllättävän lyhyt. Mutta jos ensi syksynä Stellalla on pistokeikka jossain hieman syrjäisemmässä kolkassa, on kyseessä todennäköisesti jokin Pohjanmaan pikkukylistä, eikä The Edgeä nähdä yleisössä samalla tavoin haikeana kuin minä olen Helsingin Olympiastadionilla 21.8.2010.

JS

CD: Kent - Röd
Sarjakuva: Marjane Satrapi - Luumukanaa
Kirja: Mauno Saari - Haavikko-niminen mies

Emmylou, tuo meille lisää tunnelmanluojapolkimia!

Nyt ollaan Jannen kanssa työstetty uutta materiaalia noin kuukauden päivät. Uuden luominen ei todellakaan ole kohdallamme aina helppoa. Monesti joudumme käymään läpi kymmenittäin ideoita ennenkuin yhteinen sävel alkaa löytymään. Monesti ennen kuin biisi on valmis, olemme käyneet läpi ties minkälaisia tilanteita: neuvotteluja, riitoja, juhlimisia, pitkiä hiljaisia hetkiä, kaljalla käymisiä, pitkiä puheluita ja yhteisiä yhtä-äkkisiä oivalluksia. Yleensä yhteinen yhtä-äkkinen oivallus on merkki hyvästä ja siitä, että olemme viimein löytäneet yhteisen sävelen kyseisen biisiraakileen työstössä.

Tällä kertaa olisi tarkoitus katsastella biisintekoa uudesta ja erilaisesta näkökulmasta. Kyseessä ei ole mikään dogma-tyyppinen ajattelumalli, vaan ihan terveeseen uudistumiseen liittyvä tarve. Kolmen levyn jälkeen samoilla työskentelytavoilla ei tunnu enää saavan aikaan mitään uutta tai mielenkiintoista, joten nyt olisi tarkoitus muuttaa työtapoja etsien samalla erilaisia sävyjä musiikkiimme.

Tänään tehtiin jo muutama päivä sitten aloitettua raakiletta, joka kulkee toistaiseksi työnimellä Emmylou. Työnimen alkuperästä tämän verran: jossain vaiheessa tänään kuunneltiin Emmylou Harriksen Red Dirt Girl levyä. Ideana oli ilmeisesti opetella Emmyloun biisiestä kantrimaisempaa melodiankuljetusta... tai bluesimpaa... tai ainakin opetella jotain. Työn alla olevan biisin moodi on ainakin toistaiseksi erittäin blueshenkinen. Samalla haluaisimme biisiin "normaalimman" kertosäkeen. Helpommin sanottu kuin tehty. Itselleni blues-musiikki on lähes koko elämän ajan ollut hyvin tärkeä musiikillinen genre ja sitä tai sen sukuista musiikkia on tullut soiteltua jossain muodossa todella paljon. Itse asiassa taisin jo ennen Metallican riffejä opetella Gary Mooren Still Got the Bluesin riffiä. Noh, tuon biisin blueseudesta voi olla montaa mieltä.

Koska olen Stellassa taas tottunut tekemään erityyppisiä melodioita ja totuttu melodioiden kulku on ollut bluestouhuihin nähden hyvinkin erityyppistä, tuntuu nyt aika kummalliselle työstää melodioita itselleni ikäänkuin "vanhaan tyyliin". Nyt pitäisi sitten löytää tasapaino "vanhan" ja stellamaisemman tyylin välillä. Joka tapauksessa Emmylou tuntuu erittäin hyvälle, ja lähes kaikki ideat, mitä siihen kokeillaan tuntuvat hyville! Ja ideoita tuntuu tulevan. Palikat vielä oikeille paikoilleen ja Stellan ensimmäinen bluesbiisi on tehty. Kai tämä on sitten jonkunlainen runsaudenpula. Hyvä niin välillä.

Sain myös tänään uuden lelun. Electro-Harmonixin Cathdral on reverb-pedaali, jolla pystyy jättämään sen kaiun jumimaan paikoilleen niin pitkäksi ajaksi kuin haluaa. Todellinen tunnelman luoja! Sen avulla saimme Emmyloun introon tehtyä juuri haluamaamme tunnelmaa. Tuokaa tänne lisää tunnelmantuojapolkimia!!!!!

heikki

Paradoksi

15:17

Sisään kasvanut tai kiinnittynyt suru on ollut merkittävä muusa monelle tekijälle. Luen parhaillaan Helena Sinervon kirjaa Eeva-Liisa Mannerista ja mietin: Kuinka vahvasti runoilija piti kiinni melankoliasta työnsä luonteen vuoksi? En hallitse aihetta niin hyvin, että voisin löytää kysymykseeni vastauksen. En tiedä, kaipaako se edes sitä. Yritän mieluummin hahmottaa, miksi jumiuduin miettimään tätä asiaa myös omalta kohdaltani.

Stellan kappaleiden aihepiiri on osittain valikoitunut sattumalta, mutta sattuman lisäksi kiinnostukseni määrittää sen mistä niissä lauletaan. Usein valitsen surun tekstiemme sävyksi tai koitan sitä tunnetta kuvata. Koska valitsen tuon sävyn lauluihimme, en etsiydy sen pariin pelkästään tahtomattani. Kirjoittaessani uppoan tarkoituksella tekeillä olevan laulun tunnelmaan ja laulun valmiiksi saattaminen on varsin hidas prosessi. Rypemiselle löytyy mielekäskin syy, sillä tulen onnelliseksi joka kerta, kun saan kappaleen valmiiksi. Eli haen usein surun tunnetta tullakseni onnelliseksi. Jäänkö lopulta voitolle paradoksini kanssa? Voisinko vaihtoehtoisesti vain kirjoittaa suoraan onnesta ja tehdä työtäni sitä hehkuen, siitä täytyy ottaa joskus selvää!

Runoilijan talossa olen vasta sivulla 36. Eeva-Liisa Manner on toistaiseksi etäinen hahmo, mutta pidän hänestä jo, ja jotain tuttua hänessä myös tuntuu olevan. Orkesterimme tämänkertainen urakka on myös vasta aivan alussa, ensimmäistäkään laulua ei ole vielä valmiina. Kuumotuksen tunne on kuitenkin olemassa, ja onkin aika palata varsinaisen työni ääreen tai sitten luen Sinervon kirjan ensin loppuun.

JS

Kirja: Paul Auster - Yksinäisyyden äärellä
Levy: Ismo Alanko - Kun Suomi putos puusta

19.10.2009

16:58

Ulkona sataa räntää ja hämärtää jo tähän aikaan. Ostamani lisäpatteri saa koppini lämpötilan nousemaan juuri ja juuri kahdeksaantoista asteeseen. Se on laihalle pojalle liian vähän. Maanantai, huvittaa juuri niin paljon kuin maanantaisin keskimäärin mikään huvittaa.

JS

17.10.2009

18:46

Tiistaita seurasi neljä aika takkuista päivää. Vasta tänään teksti (Midlake/Kadun suurin talo) alkoi taas elämään. Neljä päivää ei ole pitkä aika, mutta tyhjän paperin tuijottaminen käy tympeäksi, kun hommat jumittavat oikein kunnolla. Ehkä myös suhtautumisessani tähän puuhaan on aina ollut jotain hivenen vinoutunutta. Minulle on ollut tärkeää vain se, että lopputulos, prosessin synnyttämä laulu on mittapuuni mukaan hyvä. Se, onko itse tekeminen kivaa tai mielekästä, on ollut sivuseikka, jopa miltei merkityksetön asia! Kyseisenlainen yksisilmäinen lähestyminen tuo turhaa painetta ja kiireen tuntua prosessiin mukaan, koska silloin muodostuu kova tarve saada jotain valmista aikaan. Silloin ei välttämättä malta pysähtyä työn alla olevan aiheen äärelle tuumailemaan eri näkökulmia, eikä matskun heittäminen roskiinkaan ole niin helppoa.

JS

12.10.2009

21:54

Istuin tänään pitkän päivän työpöydän ääressä. Aloitin kirjoittamalla ajatuksia ja tavoitteita, joita voisin jahdata teksteilläni. Onnistuin asettelemaan ne niin korkealle, että mitään muuta en meinannut koko päivän aikana uskaltaa kirjoittaa. Lopulta sain hieman jalostettua yhtä mielessäni pyörinyttä ajatusta ja kirjoitin säkeen verran tekstiä otsakkeella: Kadun suurin talo.

JS

Kirja: Kurki, Eskola – Miehestä mittaa

11.10.2009

20:57

Kuuntelin yhden aikaansaannoksemme kuluneelta viikolta, se kantaa työnimeä Midlake. En tiedä, mistä tuo nimi tuli, koska kyseisen bändin vaikutusta ei raakileestamme kuule millään tavoin. Laulussa on jo jonkinlainen rakenne ja alustavat hahmotelmat laulumelodioita varten tehtynä. Olen hankkinut viimeisen vuoden kuluessa pienen arsenaalin äänitysroippeitta ja pystymme tehtailemaan ns. demon demoja työhuoneellani. Tähän mennessä kovalevylle on tarttunut akustisia kitaroita, pianoa ja urkua sekä ohjelmoitu rumpuluuppi. Kokonaisuus on silti vielä hahmoton. Seuraavaksi täytyy alkaa työstämään laulumelodioita ja sanoitusta, ehkä biisin luonne sitä myöten kirkastuu.

JS

CD: Bat For Lashes – Two Suns

Kirja: Timo K. Mukka – Lumen pelko

10.10.2009

21:30

Istun Jokelassa. Täällä hämärässä loistava hopeinen omena on jollekin punainen vaate.

– Mitä vittuu sie teet?

– Juon kaljaa ja kirjoitan.

– Miks et tee sitä kotonas tuon homoläppäris kanssa?

– Koska kotona ei ole kaljaa.

– No mee vittu kauppaan.

– Kello on yli yhdeksän.

– Ai katoppa, niinpä onki. Ei sitte mittään.

Nyt ei ole kyse laulujen kirjoittamisesta, ainoastaan tämän nettiblogin alulle saattamisesta. Päihteiden käyttöä en ole ikinä kokenut tarpeelliseksi siksi, että saisin kirjoitettua melodioita tai sanoituksia. Niistä on säveltäessä useimmiten vain haittaa, menee arvostelukyky. Siksipä sauhutan nyt ensimmäistä blogitekstiä tänne uuteen Prosessiin, jonka starttaamista on tullut lupailtua jo pidemmän aikaa. Näillä kirjoituksilla ei tarvitse tavoitella pysyvää arvoa. Laulujenkin suhteen ”pysyvä arvo” on aika ylevä tavoite, mutta siihen tulee aina vähintäänkin pyrkiä.

Tällä viikolla aloitimme sävellyssessioiden pitämisen Heikin kanssa. Koitimme aloittaa työnteon jo vuosi sitten, mutta oma motivaationi ei ollut silloin kohdallaan. Olin kai liian väsynyt edellisen levyn tekemisestä, keikkailusta, mistä lie. Pari viikkoa sitten sain vuokrattua työhuoneen, jossa olemme aloittaneet ideoiden kartoittamisen. Heikillä on kovalevy täynnä säkeistöjä, introja ja kertsejä, mutta ei kokonaisia kappaleita valmiina. Minulla on myös muutamia biisi-ideoita ja joitain epämääräisiä linjauksia bändisointiin liittyen, mutta yhtään kokonaista laulua en minäkään ole tehnyt. Näistä raakileista lähdettiin liikkeelle ja tämän ensimmäisen työviikon perusteella, uskallan olla aavistuksen toiveikkaampi tulevan suhteen. Laulujen tekeminen kiinnostaa taas, vaikka uusien ideoiden löytäminen onkin joka kerta haastavampaa.

JS